Kesäisen Helsingin keskellä on keidas, joka sulkee taaksensa koko kaupungin kiireet ja metelin. Paikka, jossa kaksi elämän realiteettia kohtaavat, herättäen harhailijan pragmaattisesta unestaan. Lauseet :”Memento mori” ja ”memento vivre” yhdistyvät välitilaksi, jossa ihminen on vieras noiden kahden maailman keskellä. Harva paikka omalla kohdallani on puhutellut samalla tavoin tavalla kuin tuo keidas keskellä Helsinkiä. Kävellessä ympäriinsä hautausmaan polkuja ja ohittaessa lukemattomien suurien kuin tuntemattomien hautojen takaa tuntuu kuuluvan sama haaste ”Me elimme, elä sinäkin”.
Kuolema on nykymaailmassa yritetty suljettu omaan pieneen soppeensa ihmismielen ulottumattomiin, jonne se kenties jollain tapaa kuuluukin. Korkean eliniän noustessa, ja arvojen kuten nuoruus, terveys korostuessa kuolema on haluttu jättää samojen ovien taakse kuin meillä näyttää olevan tapana vanhuuden ja sairauden suhteen. Nuo kolme mielletään vain vanhusten, sairaiden tai muuten vain onnettomien ongelmaksi. Totuus on kuitenkin karu, kuolema ei ole entiteetti, jota ihminen voisi hallita tai yrittää edes piilottaa. Se ei tee valintaansa iän, sairauden tai minkään piirteen perusteella.
Nykymaailmassa kuolema on kutsumaton vieras, jota kukaan ei odota kolkuttavan oveen ja kutsuvan tanssiin. Uutisten kuvat onnettomuuksien uhreista, lehtien tarinat kuolemaan unohdetuista saavat meidät kauhistelemaan maailmaa ja sen järjettömyyttä. Kuolema jää silti usein etäiseksi asiaksi, jollei kyseessä ole omaläheinen tai tuttava.
Mistä me ihmiset olemme oppineet, että kuolema on pelottava saati, kauhistuttava asia? Vastus ja muukalainen jota vastaan jokaisen meistä taisteltava? Ajatellessa asiaa, en voi olla ajattelematta noita sanoja hautojen takaa. Omasta puolestani toivoisin voivani ottaa vastaan tuon ikuisen unen sylin, sillä mielenrauhalla ja tyyneydellä; ”Minä elin”.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)

No comments:
Post a Comment