Kesäisen Helsingin keskellä on keidas, joka sulkee taaksensa koko kaupungin kiireet ja metelin. Paikka, jossa kaksi elämän realiteettia kohtaavat, herättäen harhailijan pragmaattisesta unestaan. Lauseet :”Memento mori” ja ”memento vivre” yhdistyvät välitilaksi, jossa ihminen on vieras noiden kahden maailman keskellä. Harva paikka omalla kohdallani on puhutellut samalla tavoin tavalla kuin tuo keidas keskellä Helsinkiä. Kävellessä ympäriinsä hautausmaan polkuja ja ohittaessa lukemattomien suurien kuin tuntemattomien hautojen takaa tuntuu kuuluvan sama haaste ”Me elimme, elä sinäkin”.
Kuolema on nykymaailmassa yritetty suljettu omaan pieneen soppeensa ihmismielen ulottumattomiin, jonne se kenties jollain tapaa kuuluukin. Korkean eliniän noustessa, ja arvojen kuten nuoruus, terveys korostuessa kuolema on haluttu jättää samojen ovien taakse kuin meillä näyttää olevan tapana vanhuuden ja sairauden suhteen. Nuo kolme mielletään vain vanhusten, sairaiden tai muuten vain onnettomien ongelmaksi. Totuus on kuitenkin karu, kuolema ei ole entiteetti, jota ihminen voisi hallita tai yrittää edes piilottaa. Se ei tee valintaansa iän, sairauden tai minkään piirteen perusteella.
Nykymaailmassa kuolema on kutsumaton vieras, jota kukaan ei odota kolkuttavan oveen ja kutsuvan tanssiin. Uutisten kuvat onnettomuuksien uhreista, lehtien tarinat kuolemaan unohdetuista saavat meidät kauhistelemaan maailmaa ja sen järjettömyyttä. Kuolema jää silti usein etäiseksi asiaksi, jollei kyseessä ole omaläheinen tai tuttava.
Mistä me ihmiset olemme oppineet, että kuolema on pelottava saati, kauhistuttava asia? Vastus ja muukalainen jota vastaan jokaisen meistä taisteltava? Ajatellessa asiaa, en voi olla ajattelematta noita sanoja hautojen takaa. Omasta puolestani toivoisin voivani ottaa vastaan tuon ikuisen unen sylin, sillä mielenrauhalla ja tyyneydellä; ”Minä elin”.
Thursday, August 5, 2010
Wednesday, May 26, 2010
Nukkuva matkailija
Kesäisen Helsingin näyttäessä jälleen parhaimpia puoliaan, on blogin kirjoittajan oma levottomuus vaihtunut pieniin hetkellisiin kaipuun hetkiin matkustaa jälleen muualle.
Matkaaminen ja seikkailu on meillä ihmisillä verissä. Kyseessä ei ole aina pelkästään fyysisen matkan tekeminen, vaan ennen kaikkea juuri henkinen etsiminen. Torsti Lehtonen kirjoittaa kirjassaan: Inter city Väinämöinen ja kaksitoista muuta esseetä, kuinka ihmisen halu vaeltaa ei ole vain tämän hetken suuri trendi, vaan sen ympärille kietoutuu läpi historian kulkeva ihmisen jatkuva tarve etsiä vastauksia elämän peruskysymyksiin. Matkaohjelmat kuten: Mad Adventures tai Markus Kajon Japani, nousevan auringonmaa eivät ole vain tämän päivän trendi ilmiöitä vaan edustavat pitkää matkailun ja seikkailun kaipuun jatkumoa, joka nykypäivänä on tehty meille mahdollisimman helpoksi ja vaivattomaksi. Enää kun ei tarvitse lähteä uhmaamaan meriä puisella purrella nähdäkseen maailmaa. Matkustamisen vaivattomuus on varmasti laskenut ihmisten kynnnystä uskaltautua seikkailuun, mutta rohkeutta silti tarvitaan. Koettelemuksetkin ovat kuitenkin osa matkaamista ja niiden läpi käyminen antaa saavutuksille monesti paljon suuremman merkityksen. Traagiset Legendat kiehtovat yhä mieliämme, joista monet kertovat jatkuvasta matkustamisesta. Antiikin Ahaveros kärsii yhä jumalten langettamasta rangaistuksesta vierittäen yhä kiveä mäkeä ylös saamatta sitä koskaan huipulle asti, lentävä hollantilainen vaeltaa yhä ilmojen halki etsien kotia. myös arkinen kielenkäyttömme on täynnä ilmaan heitettyjä metafyysisiä ilmaisuja, kliseitä, ajatuksia tai toiveita: matkasta, kaipuusta jonnekin tuntemattomaan, elämän tiestä jne. Nämä tarinat tai kielen käyttömme käsittelevät juuri vahvasti omaan sielun maisemaamme. Ihminen on jatkuvassa ristiriidassa elävä olento, jonka toiminta perustuu kysymysten esittämisten lisäksi niiden vastausten etsimiseen. Yhtä lailla kun etsimme totuuksia joihin rakentaa elämäämme emme me voi hyväksyä sellaista vastausten lopullista olemassa oloa tai ainakaan niiden löytämistä. Aina pitää olla jotain selvitettävää jos ei vastausta niin sitten kysymys kuten,neljäkymmentäkaksi. Lehtonen arvelee, ettei ihminen koskaan valitsisi lopullista totuutta jos toisessa kädessä tarjottaisiin vastausten hakemista, koska se tarkoittaisi: etsimisen,seikkailun,tien,polun,matkan lopullista päättymistä.
Seuraavaa matkaa suunnitellessa olen tarttunut lukemaan G.A. Wallinin elämää koskevaa kirjaa. Wallin oli aikansa tunnetuimpia islamilaisen maailman tutkijoita ja yksi tunnetuimpia suomalaisia tutkimusmatkailijoita maailmalla, jonka kirjeet ja päiväkirjat valottivat tietoisuutta silloin tuntemattomasta islamilaisesta maailmasta länsimaille. Wallinin matkat ovat omiaan herättämään jälleen tuon nukkuvan matkaajan lukijansa sisällä ja pohtimaan tuota ikuista kaipuuta jonnekin ja siitä eteenpäin.
Matkaaminen ja seikkailu on meillä ihmisillä verissä. Kyseessä ei ole aina pelkästään fyysisen matkan tekeminen, vaan ennen kaikkea juuri henkinen etsiminen. Torsti Lehtonen kirjoittaa kirjassaan: Inter city Väinämöinen ja kaksitoista muuta esseetä, kuinka ihmisen halu vaeltaa ei ole vain tämän hetken suuri trendi, vaan sen ympärille kietoutuu läpi historian kulkeva ihmisen jatkuva tarve etsiä vastauksia elämän peruskysymyksiin. Matkaohjelmat kuten: Mad Adventures tai Markus Kajon Japani, nousevan auringonmaa eivät ole vain tämän päivän trendi ilmiöitä vaan edustavat pitkää matkailun ja seikkailun kaipuun jatkumoa, joka nykypäivänä on tehty meille mahdollisimman helpoksi ja vaivattomaksi. Enää kun ei tarvitse lähteä uhmaamaan meriä puisella purrella nähdäkseen maailmaa. Matkustamisen vaivattomuus on varmasti laskenut ihmisten kynnnystä uskaltautua seikkailuun, mutta rohkeutta silti tarvitaan. Koettelemuksetkin ovat kuitenkin osa matkaamista ja niiden läpi käyminen antaa saavutuksille monesti paljon suuremman merkityksen. Traagiset Legendat kiehtovat yhä mieliämme, joista monet kertovat jatkuvasta matkustamisesta. Antiikin Ahaveros kärsii yhä jumalten langettamasta rangaistuksesta vierittäen yhä kiveä mäkeä ylös saamatta sitä koskaan huipulle asti, lentävä hollantilainen vaeltaa yhä ilmojen halki etsien kotia. myös arkinen kielenkäyttömme on täynnä ilmaan heitettyjä metafyysisiä ilmaisuja, kliseitä, ajatuksia tai toiveita: matkasta, kaipuusta jonnekin tuntemattomaan, elämän tiestä jne. Nämä tarinat tai kielen käyttömme käsittelevät juuri vahvasti omaan sielun maisemaamme. Ihminen on jatkuvassa ristiriidassa elävä olento, jonka toiminta perustuu kysymysten esittämisten lisäksi niiden vastausten etsimiseen. Yhtä lailla kun etsimme totuuksia joihin rakentaa elämäämme emme me voi hyväksyä sellaista vastausten lopullista olemassa oloa tai ainakaan niiden löytämistä. Aina pitää olla jotain selvitettävää jos ei vastausta niin sitten kysymys kuten,neljäkymmentäkaksi. Lehtonen arvelee, ettei ihminen koskaan valitsisi lopullista totuutta jos toisessa kädessä tarjottaisiin vastausten hakemista, koska se tarkoittaisi: etsimisen,seikkailun,tien,polun,matkan lopullista päättymistä.
Seuraavaa matkaa suunnitellessa olen tarttunut lukemaan G.A. Wallinin elämää koskevaa kirjaa. Wallin oli aikansa tunnetuimpia islamilaisen maailman tutkijoita ja yksi tunnetuimpia suomalaisia tutkimusmatkailijoita maailmalla, jonka kirjeet ja päiväkirjat valottivat tietoisuutta silloin tuntemattomasta islamilaisesta maailmasta länsimaille. Wallinin matkat ovat omiaan herättämään jälleen tuon nukkuvan matkaajan lukijansa sisällä ja pohtimaan tuota ikuista kaipuuta jonnekin ja siitä eteenpäin.
Subscribe to:
Posts (Atom)
